Olemme täällä taas. Kaikki alkaa puhtaalta pöydältä. Päätös minkä takia palasin takaisin bloggaamaan oli se, että haluan antaa vertaistukea ihmisille. Tällähetkellä voisi sano, että sairastan masennusta. Tästä asiasta loppu peleissä löytyy hyvin vähän tietoa. Sillon tällöin nousee esille, kun joku blogi äiti kirjoittaa yhen postauksen kuinka hän on selvinny masennuksesta tai kun asia on ns loppuun käsitelty. Minulla prosessi on vasta alussa, hyvin alussa. Jos tänne eksyy uusia lukijoita voisin meistä muutamana asian kertoa tänne. Olen siis Roosa vielä 21 vuotias yksinhuoltaja äiti ja perheeseni kuuluu 1,5 vuotias Atte. Asumme Pohjois-Savossa, Siilinjärvellä. Olemme vuokralla mukavassa pienessä rivitalo kaksiossa. Olemme hyvin huolettomia ajoittain, jos ei jaksa harjata hiuksia joka aamu tai lähteä ulos heti 9 aikaan se ei ole vaarallista. Elämmä omaa arkea, joka päivä eletään kerralla. Joskus maailman loppu saattaa tulla siitä kun Atte ei syö aamupalaa tai ei suostu tulee lukemaan kirjaa minun kanssa. Kaikki on niin päivästä kiinni. Välillä en haluaisi nousta sängystä, voin vaan kiittää sitä kuka minulle on siunannut noin aurinkoisen lapsen. Uhmatuhma meillä on, ja se näkyy todella voimakkaana, mutta aina välistä kiivetään äitin syliin, pusutellaa, halotaa, ja nauretaan. Kohta vuorostaan taas itketään ku ei kaikki mene niikuin halusi.
Arjen pyörittäminen on todella rankkaa kun teet 2-vuorotyötä, hoidat lapsen pääsääntöisesti yksin (Atte on siis isällään joka toinen viikonloppu), ja samalla pitäisi toipua masennuksestaan. Eräs tuttava sanoikin: "Roosa sun on oltava pirun vahva nainen, tosta ei kaikki selvii". Siinä vaiheessa tajusin joo, ei tää helppoo oo, enkä oo ainoo varmasti joka tälläisessä yhtälössä elää, mutta mitä sitä ei tekis lapsensa eteen. Itse ainakin haluan olla esimerkkinä lapselle, lapsi saa nähdä kun äiti itkee jos äiti ei jaksa, mutta en pahimpia murheita tuo lapsen nähden esille. Lapsen ei kuulu nähdä jos äiti ei jaksa. Jaksan tsemppaa itseäni Aten hereillä oloajan, sekä töissä, mutta kun ilta tulee. Kaikki on hiljaa. Huomaan, silloin rupeaa kyyneleet vierimään silmistä. Haluan itkeä, vaikka se ei aina oikealta tunnu. Oli ajanjakso jolloin itkin joka ikinen ilta, joka ilta itkin itseni uneen. Sitten tuli päivä, kun sanoin: "Nyt riittää, en selvii tästä enää yksin". Menin Aten 1,5 vuotia neuvolaa. Kerroin, itkien, kuuntelin, sain apua. Sain vihdoin apua, ammattilaiselta. Masennusken ensiaskel parantumista kohdi on se että uskalla pyytää apua. Kenenkään ei pitäisi olla yksin, ei kenenkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti